Minusta tulee triathlonisti...nista...triathloonaaja...triathloonari...mikä minusta tulee?

Mutta Lauantai. Takana neljä päivää treeniä, yksi lepopäivä ja edessä vielä tämän päivän juoksut ja huomisen uinnit ja pyöräilyt. Vielä mennään alkuajan huumassa kun kaikki on mahdollista, olen tosi hyvissä fiiliksissä ja liikunta maistuu. Liikkeelle lähteminen on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin, sillä energiaa on riittänyt tällä viikolla enemmän kuin varmaan puoleen vuoteen. Sitä downfallia odotellessa...

Treeniohjelman nappasin BeginnerTriathletesta ja tämä ensimmäinen viikko on mennyt tunnustellessa olenko haukannut liian ison palan vai saanko puskettua itseni liikkumaan juuri tuon ohjelman mukaan (lähes) joka päivä. Totuus kuitenkin on että en ole kovin ahkera liikkuja viimeaikoina ollut. Varmaan se fiksumpi ohjelma olisi se couch-to-sprint ottaa alle ennen oikeita ohjelmia, mutta koska minä olisin niin fiksu ollut? Muistuttakaa minua sitten tästä kun treenimäärien kasvaessa kiukuttelen etten pystykään. Ainakin toistaiseksi olen selvinnyt jokaisesta treenistä ilman hampaiden kiristelyä mutta töitä olen joutunut tekemään. Tuntuu siis oikealta lähtötasolta (vaikka se ei sitä olekaan). Kevennetään jos tuntuu siltä.

Sitten ne tavoitteet eli miksi edes yritän. En ole koskaan ollut hyvä pysymään tavoitteissani jos puhutaan suurista elämänmuutoksista. En myöskään osaa luoda itselleni mitään palkintoja matkan varrelle tai edes sitä isoa palkintoa sinne tien toiseen päähän. Minua ei motivoi yhtään se että saisin jotain (materiaa) palkinnoksia eikä oikeastaan sekään että sitten joskus tulevaisuudessa pystyn ehkä tekemään jotain johon en nyt pysty. Sitä tavoittelen, mutta se ei ole se moottori mikä saa minut nousemaan sängystä aamulenkille. Eniten minua motivoi tässä ja nyt, se että ylipäätään lähden liikkeelle, joka on sekä etu että ongelma. Jos huominen ei motivoi, miksi liikkua eteenpäin? Toisaalta, jos palkinto on välitön, on liikunta mielekästä tehdä silloinkin kun sataa kissoja ja koiria. Kaikki siis hyvin silloin kun on "se fiilis". Ja sitten tullaan siihen päivään kun väsyttää, on kiire ja kaikki menee päin mäntyä muutenkin. Silloin haluan vain mennä sänkyyn katsomaan leffaa eikä ajatus ahtautumisesta urheiluliiveihin ja juoksukenkiin houkuta yhtään. Näinä hetkinä mieli kilpailee siitä mikä on se suurempi palkinto ja motivaattori.

Kaikenkaikkiaan olo on kuitenkin mitä mahtavin ja treenit maistuvat, joten miksi surra jotain mitä ei ole olemassakaan.

Paha olo meni jo

Viime tekstissä kirjoitin etten voi kuvitella itseäni tällä hetkellä tosissani treenaamassa tiukan ohjelman mukaan. No sitähän kesti ihan oikein kokonainen päivä, sillä nyt fiilis on jo pari päivää ollut aivan toinen. Ilmoittauduin kurssille, josta saisin valmiin treeniohjelman ja neuvoja ja ohjeita. Ensimmäisen viestin saatuani olin aivan tulessa! HALUAN juosta. HALUAN uida. HALUAN pyöräillä. HALUAN seurata treeniohjelmaa. Mielikuvittelin itseni laittamassa kalenteriin merkintöjä treeneistä ja tietysti tapani mukaan latasin heti puhelimeen sopivan appsin johon voisin treenejä rustailla. Joten, mene pois paha mieli, tule tule hyvä mieli.

Vaan kurssini päättyi ennen kuin ehti alkaakaan. Tuossa vajaa pari viikkoa sitten kävelin kotiinpäin töistä ja päätin ottaa muutaman juoksuaskeleen, ihan vain muistellakseni että miten niitä jalkoja nostellaankaan. Se olikin sitten suuremman luokan virhe. Ensimmäisillä neljällä askeleella totesin että kenkäni eivät olleet sitten alkuunkaan juoksuun sopivat, viidennellä astuin pieneen kuoppaan. Siihen loppui juokseminen. Näiden viiden askeleen jälkeen vasemman jalan jalkapöydän ulkosyrjä on ollut kipeänä ja maanantaiaamuna se turposi niin ettei sillä oikein kärsinyt astua. Siitä lähtien se on aamulla ja illalla turvonnut ja päivällä muuten vain kipeä. Ei auttanut kuin laittaa viestiä kurssin järjestäjille, että ei ole tästä naisesta juuri nyt juoksijaksi, ja perua osallistuminen. Blääh.

Sain silti aivan hirveästi potkua siitä että olin oikeasti valmis nousemaan ylös ja tekemään jotain. Sen innoittamana etsin netistä ilmaisen triathlon-treeniohjelman joka vaikutti aika hyvältä. Ohjelma lupaa 20 viikossa tehdä kotletista atleetin (vai tritleetin?) kunhan vain kiltisti pistää nenänsä ulos ovesta, säännöllisesti ja riittävän pitkäksi aikaa. Ravintopuolen teoria minulla on sen verran hyvin hallussa etten ole siitä huolissani vaikka en extraneuvoja saisikaan. Vaikka ei se teorian puuttuminen tähänkään asti ole se minun kompastuskiveni ollut...

Idut näkyy jo

Vuosi sitten olin "kohta kolmekymmentä". Ja mitä tapahtui? Tapahtui hupsis ja tässä ollaan kolmekymppisenä, aikuisena. Tämä blogi on täynnä aikomuksia ja hienoja ajatuksia, lupauksia ja valoisaa tulevaisuutta. Tulevaisuus on nyt eikä se ole luultavasti yhtään sen valoisampi, ei tosin pilvisempikään. Jatkan samaa päivästä toiseen -elämistä ja ihmettelen kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Samalla päässä vain kasvaa nälkä paremmasta minästä. Olen perimmältäni todella kunnianhimoinen ja ajan itseäni kohti tavoitteita, mutta samalla minun on hirveän vaikeaa luoda uusia rutiineja tai pysyä tavoitteissani maaliin asti. Mieluummin keksin uusia tavoitteita kuin vien yhden loppuun asti.

Joku on kuitenkin toisin, liekö sitten olen oikeasti aikuistumassa, heh. Asunto on yhtäkkiä alkanut pysymään siistimpänä ja olen alkanut saamaan välähdyksiä siitä mitä elämä voisi olla jos pyrkisi tavoitteisiinsa ja pääsisi niihin. Aiemmin tavoitteet ovat olleet tätä hetkeä ja huomista, mutta eivät sitä mitä voisi olla vaikka viiden vuoden päästä. Olen koko ajan tiennyt että minusta on vaikka mihin, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu että se sählääminen on vähän jäänyt taakse ja pystyn keskittymään siihen oikeaan tekemiseen. Aikuistuminen on oikeastaan aika siistiä.

Jääkö seuraava tavoite muutaman viikon kokeiluksi vai saanko kipinän pidemmälle, riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni ja siitä kuinka asian suunnittelen ja toteutan. Tarkoitus on hankkia elämänmittainen harrastus, joku josta voin olla ylpeä ja jossa voin kehittyä. Lähden triathlonkurssille. Tämä huonokuntoinen, ylipainoinen, täysin kykenemätön pitämään kiinni treeniohjelmasta pari viikkoa kauempaa, lähtee luomaan itselleen kurinalaista ja liikunnantäytteistä elämää. Jos tästä olisi olemassa vedonlyönti, asettaisin varmaan itsekin panokset itseäni vastaan, mutta koska olen tästä etäältä haaveillut jo niin pitkään niin nyt on aika toimia.

Viime kesänä väläyttelin itselleni mahdollisuutta lähteä treenaamaan triathlonin kolmea lajia ja kävin semi-aktiivisesti juoksutreeneissä, uimassa ja pyöräilemässä. Mitään oikeasti toimivaa treeniohjelmaa minulla ei ollut vaan enemmänkin tarkoitus oli tunnustella ovatko nämä kolme lajia sellaisia joita oikeasti pystyisin harrastamaan täysipainoisesti. Juokseminen nyt tietty on aina ollut se sydäntä lähinnä oleva laji vaikka en siihen vielä(kään) pysty mutta kesän jälkeen jäi sellainen fiilis että tämä on nyt se juttu. Kaksi muutakin lajia tuntuivat omilta, vaikka niihin(kään) en mitenkään erityisen katu-uskottavasti kykene. Uidessa pysyn pinnalla ja pääsen eteenpäin ja omistan uimapuvun, uimalakin ja uimalasit. Uintipuolen perusteet kunnossa. Pysyn pyörällä pystyssä, pääsen eteenpäin ja kauas ja omistan pyörän, kypärän ja lukkopolkimet. Pyöräilyn perusteet kunnossa. (Okei huijasin, omistan lukkopolkimiin menevät kengät mutta en lukkopolkimia, koska menin ja tilasin väärillä lukoilla olevat polkimet ja jouduin ne palauttamaan, mutta tulen omistamaan ne.) Ehkä en niitä kärkiaikoja tule ihan hetkeen kellottamaan mutta jos nyt ensi kesäksi saisi itsensä edes sellaiseen kuntoon että pääsee puuskuttamatta kilometrin juosten, uisi toisen mokoman ilman että seuraavana päivänä olisi aivan kipeänä joka paikasta ja pystyisi pyöräilemään matkan X ilman että takapuolen istuinluut ovat kipeät tottumattomuuttaan. Ei varmasti liian kovat tavoitteet.

Mitä tulee ylipainoon, sille tarttis varmaan tehrä jotain. 20 kiloa saisi helposti heittää pois häiritsemästä, 30 kiloa ei olis pahitteeksi sekään. Olen tässä vuoden verran opetellut uudestaan ruuanlaiton eri mahdollisuuksia, kun elämä rupesi menemään liian makaroni-jauheliha-ketsuppipohjaiselle linjalle. Aina minä olen ruokaa osannut tehdä, mutta mielikuvitus loppuu kesken ja rahallisestikin pitäisi budjetissa pysyä. Tämän remontin myötä olen huomannut että tunnesyöminen on vähentynyt aivan selvästi. Olen aina uskonut vahvasti ettei pelkkä tunteiden vaihtelu ole ollut syy sille miksi tunnesyömistä tapahtuu minun tapauksessani. On vaikea vastustaa mielitekoja jos ravinnon tasapaino ei ole kunnossa. Halvoista, yksipuolisista aineksista tehdyt ruuat saavat kropan huutamaan lisää ravinteita ja pienikin heilahdus saa junan suistumaan raiteiltaan. Nämä mieliteot ovat tasoittuneet sitä mukaa kun ruoka on monipuolistunut. Eilen olin aivan riemuissani kun erittäin tunnepitoisen päivän päätteeksi mieli teki ostaa jotain ja tuhlata rahaa, mutta ei syödä jääkaappia tyhjäksi. Minusta se oli hienoa ja antoi toivoa siitä että tuo vanha ongelma olisi joku päivä vielä selätetty.

Jos aion tosissani treenata eri lajeja, paino kyllä tulee vaikuttamaan suorituksiin. Ulkonäöllisesti en niin välitä, mutta urheilusuorituksissa haluaisin pärjätä paremmin joten tämän lohtupeiton olisi aika jo karista päältä. Joo, tämä sama tarina on kuultu aika monta kertaa aiemminkin, joten suoraan sanottuna ei tuo motivaatio ole ihan huipussaan koska sitä pelkää että taas tämä laulu päättyy samoin ja paino ei tipahda. Sabotoin edelleen onnistumisiani ja jätän leikin kesken. Tällä hetkellä tiukin raja on päästä 90 kilon alle. Kun vaaka heilahtaa kasarin puolelle, alkavat myrkylliset ajatukset tulvia päähän. Olisi varmaan itselle helpompaa laihduttaa ilman vaakaa mutta toisaalta jos en näe edistystä, niin se into lopahtaa vielä varmemmin. En usko että tilannetta muutaisi esim. pelkän mittanauhan seuraaminenkaan. Ehkä osana tätä aikuistumisprosessia alan opetella niiden onnistumisten sietämistä. Tällä hetkellä on helpompaa onnistua vähän ja lopettaa kuin onnistua ehkä isommin ja tipahtaa korkeammalta kun ei sitten onnistunutkaan. Parempi lopettaa voittajana kuin hävitä.

Täytyy kyllä myöntää että pelottaa enemmän kuin aikoihin aloittaa mitään uutta. Olen liian pitkään vain maannut laakereillani tekemättä oikeastaan mitään ja kynnys aloittamiselle on vuoren kokoinen. Mieluummin tekisin niitä muutamia tuttuja asioita silloin tällöin ja opiskelisin teoriaa jota "ehkä joskus sitten tarvitsen". Tuntuu oudolta tuntea kuinka ennen vahva, notkea ja pystyvä kroppa valuu koko ajan alemmas. Koska edes olen viimeksi käynyt salilla? Tai juoksemassa? Aivan kuin siitä olisi vuosikymmeniä. Vielä en voi sanoa että olisin juurtunut sohvalle perunaksi mutta idut näkyvät jo ja ne kasvavat pelottavan nopeasti. Nyt tiedän miksi liikunta oli joskus helppoa ja tuntui etten oikeastaan edes liikkunut juurikaan ja silti pysyin kunnossa. Oikeasti liikuin jatkuvasti mutta se oli luonnollista eikä vaatinut ponnistuksia. Venyttelin ja tein lihaskuntojuttuja enkä pitänyt sitä liikuntana koska se ei tuntunut siltä. Pidin 70 kiloisena itseäni "vähän isompien tyttöjen lähettiläänä" koska pystyin samaan ja parempaankin kuin itseäni 20 kiloa pienemmät tytöt. Mikä vitsi! Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään että en pystykään johonkin fyysiseen. Tähän asti olen aina luottanut kroppani kykyyn tehdä mitä vain, jos ei heti niin pienellä treenillä. Olenko ylittänyt jonkun rajan jossa mielikin tajuaa että nyt ollaan liian pitkällä?

Joten, syöksykierrettä pysäyttämään olen aloittamassa huomenna treeniohjelman joka tähtää raajojen eri tahtiseen liikuttamiseen kolmessa eri lajissa. Toivoisin niin kovasti että tämä on se hetki kun muutan suuntaa ja lähden taas liikkeelle. Surullista on se että tuo toive on ikäänkuin jonkun ulkopuolisen tekemä ja itse toteutus jää "jollekulle toiselle". Aivan kuin minulla ei olisi mitään osaa eikä arpaa vaan seuraisin vain vierestä. En osaa tällä hetkellä nähdä itseäni tosissani treenaamassa ja seuraamassa tiukkaa treeniohjelmaa. Se ei tarkoita etten pystyisi siihen, en vain tällä hetkellä osaa kuvitella sitä. Missään tapauksessa en lähde vastentahtoisesti toteuttamaan suunnitelmaa vaan nyt toteutetaan sitä unelmaa joka minulla on ollut jo parin vuoden ajan, joku päivä vielä juoksen ja juokseminen tuntuu helpolta ja kivalta. Tuo haave saattaa olla vain muutaman kuukauden päässä toteutumisesta. Se tuntuu hyvältä.

Kolmenkympin raja lähestyy

Olen kohta kolmekymmentä. Olen jo iso tyttö. Tajusin sen ensimmäisen kerran viime kuun puolella kun muistin vanhan lupaukseni olla normaalipainossa kolmekymppisenä. Kaikki tämä vuosien aikana tehty taustatyö, joksi sitä tykkään kutsua, on tehty sitä varten että vielä joku päivä, eli 30 syntymäpäivänäni, näkisin vaa'assa luvun 65. Tai edes 70. Ja nyt tuo raja lähestyy nopeasti ja uhkaavasti. Alan päivä päivältä uskoa enemmän siihen etten tule olemaan 70 rajalla syntymäpäivänäni tammikuussa, mutta ei se mahdotontakaan olisi jos oikein panostaisin siihen. Aina löytyy syitä, enemmän ja vähemmän oikeita, miksi juuri tänään en pysty.

Juuri tänään, tänä päivänä 17.3.2014, olen syönyt klo 19:00 mennessä aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen: yhteensä 1669 kcal. Olen päivän aikana kävellyt 8900 askelta. Ainakin luvut näyttävät hyvältä. Tavoitteenani on syödä 1500-1800 kcal joten iltapalalle on vielä vähän tilaa ja iltalenkkikin olisi vielä edessä. Mutta vaikka luvut näyttävät juuri nyt hyviltä, takamuksessa on pelko siitä että illalla sorrun johonkin nurkan takaa hyökkäävään herkkuun tai viimeistään huomenna luulen että koko Afrikan lapset kuolevat nälkään jos en syö jättimäistä annosta juustonaksuja. Johdonmukaisuus, tai sen puuttuminen tietenkin, on minun kompastuskiveni. Saatan vetää viisi täydellisen harmonista päivää peräkkäin ja kuudentena sortua vanhoihin tapoihini, ikäänkuin palkintona jostain.

Palkinnonhan pitäisi olla jotain joka tuo hyvän mielen ahertamisen jälkeen. Hyvä palkinto voisi olla jokin pieni reissu johonkin, vaatekappale joka mahtuukin yhtäkkiä päälle tai vaikka itsensähemmottelupäivä. En ymmärrä miksi ihmeessä juuri ruuan pitää olla se palkinto. Tai ymmärrän, mutta en ymmärrä. Hetken hurmio ja sitä rataa, mutta vitsi mikä fiilis olisi mahtua tavoitefarkkuihin! Se olisi takuulla sen arvoista etten syö sitä kuudetta ja seitsemättä päivää. Vaan eipä vain ole ja sehän tässä juuri mättää.

Ihmisen päässä taistelee kaksi mieltä. Ensimmäinen niistä tahtoo asiat heti. Ensimmäinen ei ymmärrä käsitteitä "kohta" tai "myöhemmin", saati sitten "kolmen kuukauden päästä". Ensimmäinen tietää kuinka hyvää se lämmin juustoleipä on ja se tahtoo sen NYT. Toinen ymmärtää ajan käsitteitä paremmin ja ymmärtää että odottamalla palkinto on suurempi. Ensimmäisen mielestä se heti saatava palkinto on tietenkin suurempi. Taito onkin hallita näitä kahta mieltä niin että palkinto tosiaan on suurempi, eikä tuo vain hetkellistä mielihyvää. Ensimmäinen ei aina ole väärässä. Joskus on hyvä nautiskella heti, joskus se on jopa välttämätöntä. Mieli väsyy jatkuvasta valintojen määrästä ja siitä syntyvät ne huonot valinnat.

Tutkimukset osoittavat, että ihmismieli on vahvimmillaan aamuisin, tai esimerkiksi liikuntasuorituksen jälkeen. Kaikista alhaisimmillaan tahdonvoima on väsyneenä, loppupäivästä, nälkäisenä ja muuten heikomassa tilassa. Siksi suuret valinnat tulisikin tehdä esimerkiksi heti aamusta. Olen tätä soveltanut omassa elämässäni niin, että suunnittelen päivän ruuat etukäteen heti aamusta. Jos lipsun tästä, seurauksena voi olla muutaman viikonkin kestävä paha välinpitämättömyys siihen mitä laitan suuhuni. Sama koskee tavallaan liikuntaa, mutta sitä en aina suunnittele yhtä tarkasti. Ohjelmaani kuuluu viisi päivää viikossa salilla käymistä, mutta en välttämättä vielä aamusta tiedä menenkö illalla salille. Jos kuitenkin käytän vapaapäiväni jo alkuviikosta, loppuviikolle ei jää vaihtoehtoja mennäkö vai ei. On vain mentävä.

Olen monesti miettinyt sitäkin, että jos saisin maistiaisen siitä mitä voisin olla, pyrkisinkö tavoitteeseeni kovemmin? Jos saisin vaikka päivän verran kokea millaista on olla hoikka ja kulkea kevyemmin askelin, lipsuisinko enää yhtä pahasti? Aluksi en varmastikaan, mutta ehkä se tunne unohtuisi kun muistaisi mitä se painon tiputtaminen oikeasti olikaan. En tarkoita että se olisi nälkää ja kurjuutta, mutta se on luopumista vanhasta. Ja se ei aina ole helppoa. Kalorien laskeminen, vaa'alla käynti, liikunta, ne ovat helppoja. Mutta jos laihduttaminen koostuisi vain näistä kolmesta osasesta, ei täällä ylipainoisia olisikaan. Vaikeinta on muutos, mistä tahansa mihin tahansa.

Ihminen ei tee mitään mikä ei toimi. Ja nykyinen tila tuntuu toimivan. Kaikessa toimimattomuudessaankin se vain toimii. Tai niin sitä ihminen uskottelee itselleen kun ei tiedä oikein miltä toimivuus oikeasti tuntuu. Olen saanut nähdä siitä palasia esimerkiksi kasvisruokakokeiluideni yhteydessä. Se vain toimi. Miksi siis en jatkanut sitä? No koska vanha toimi helpommin. Kasvisruoka vaati muutosta ja vanhojen käytösmallien muuttamista. Vanha malli vaati saman jauhelihapaketin ottamista kaupan hyllyltä uudestaan ja uudestaan, helppoa. Sama pätee liikkumisessa. Kävelin joka päivä töihin ja töistä kotiin ja se tuntui joka ikinen kerta ihan valtavan hyvältä. Miksi siis en jatkanut sitä? No koska vanha malli vaatii vain tassuttelun autolle ja autolta työpaikalle ja oli siis helpompaa. Ei tarvinnut miettiä keliin sopivaa vaatetusta, ei sitä monelta pitää lähteä jotta ehtii vaikka on liukasta, eikä varsinkaan sitä että kuinka hikisen nihkeänä päätyy työpaikalle. Näistä yksikään ei ole siis se syy miksi jätän kävelyn väliin, vaan se että vanha malli toimii ja on helpompaa.

Kuka sitten sanoi että laihduttaminen olisi helppoa? No minä! Olen päivästä toiseen toitottanut laihdutuksen helppoutta kun sen vain tekee oikein. Ja jatkan toitottamista jatkossakin koska olen aidosti sitä mieltä että "syö vähemmän kuin kulutat" nyt vain toimii. Ei nälkäkuureja, ei dieettejä eikä varsinkaan mitään ihmetaikapillereitä. Siihen 1500-1800 kaloriin mahtuu jo aika paljon ruokaa kun vain valitsee raaka-aineet oikein. Ja tuon määrän syön silloin kun en liiku ylimääräistä. Liikunnasta "ansaitut" kalorit pyrin syömään vielä tuon lisäksi, vähän liikunnan tasosta riippuen.

Pääni sisällä taistelevat Ensimmäinen ja Toinen ovat pahasti epätasapainossa niin alku- kuin loppuviikostakin. Alkuviikosta (siis päivä voi olla vaikka torstai jos silloin päätän aloittaa) Toinen on vahvasti johdossa ja hyvien päätösten tekeminen on helppoa. Loppuviikosta Ensimmäinen ottaa vallan ja alan luovuttamaan ja lipsumaan. Tarvitsisinko siis loppuviikolle Kolmannen joka potkisi minua eteenpäin kun itsellä ei tahdonvoima enää riitä taistelemaan? Ehkä se Kolmas, mikä tai kuka se sitten lieneekään, saisi minut pääsemään kolmenkympin yli seitsemänkympin tavoitepainossa.

Elämä menee niin lujaa että viima ottaa korviin

Tuntuu että elämä vie eteenpäin hirveällä vauhdilla. Ei ole olemassa mitään päiviä, on vain pieniä hetkiä jotka muuttuvat yhtäkkiä viikoiksi. Töissä on paljon hommaa joka päivä, ei ehdi pysähtyä kuin hetkeksi tauolle. Ja töitten ulkopuolellakin on nyt niin paljon elämää että on kuin talvihorrosta ei olisi koskaan ollutkaan.

Päätin toteuttaa erään unelmani, josta en oikeasti tiennyt unelmoivani ennen kuin päätin sen toteuttaa. Päätin hakea yliopistoon. Yliopisto on paikka johon minä en kuulu. En ole käynyt lukiota loppuun ja olen monet vuodet jo ollut hyvin kaukana kouluelämästä muutenkin. En ole kulkenut sitä reittiä mitä monet entiset koulukaverini kulkivat; ala-aste, yläaste, lukio, yliopisto, elämä. Minäkin lähdin lukioon, kunnes totesin että se ei ollut minulle oikea paikka juuri sillä hetkellä. En kadu päätöstäni lopettaa lukio kesken, mutta tietty mieluummin haluaisin "puhtaat paperit" ja sanoa että olen ylioppilas, en vain mainita että onhan se lukiokin kuulunut elämääni joskus. Koska lukio on THE paikka jos aikoo opintojansa viedä eteenpäin, keskeyttäminen on ollut jonkinlainen tahra muuten niin tahrattomassa opiskeluhistoriassani. Sain ysejä ja kymppejä koulusta melko pienellä vaivalla ja aidosti pidän koulusta. Mutta ilman lukiota yliopistoon, joka kuitenkin on kaikkien superälykköjen koti ja oikeiden aikuisten syntypaikka? Ei kai sentään.

Kaikki lähti siitä kun sain töitä. Sain nimenomaan hyvän työpaikan jossa sain vastuuta ja minut hyväksyttiin. En minä ole kokenut aiemminkaan ettei minua olisi hyväksytty, mutta nyt tunsin jotenkin kuuluvani tuonne, kaupan kassalle. Tai en oikeastaan, sillä samalla kun tunsin oloni hyväksi, mieltä kaiversivat äidin sanat jostain lapsuudesta: minusta voi tulla ihan mitä vain. Ei kaupan kassa ole "ihan mitä vain". Kaupan kassa on minimipalkattua työtä jossa ei ole etenemismahdollisuuksia nimeksikään. Vaikka pidän työstäni ja olen tällä hetkellä edennyt niin pitkälle kuin se meidän kaupassamme on mahdollista, haluan jotain lisää. Työpaikassani saama arvostus on saanut minut haluamaan vielä enemmän. Jos kerran pystyn tähän ja se on vielä naurettavan helppoa, mihin muuhun pystyisin? Ja sitten, eräänä kauniina aamuna, keksin sen. Minä lähden yliopistoon.

Lukuaikaa pääsykokeisiin oli päätöksenteon aikoihin n. kolme kuukautta. Luettavana on koko lukion kemia (jota en siis siellä lukiossa lukenut käytännössä lainkaan) ja paksuakin paksumpi anatomian kirja. Kolme kuukautta. Siinä ajassa minun pitäisi tuo kaikki sisäistää. Toisin kuin moni, minä en ajatellut että haen yliopistoon, minä menen sinne. Jos todellisuus iskee vasten kasvoja enkä pääsekään kokeesta läpi, elämä jatkuu, mutta en voi antaa itselleni sitä vaihtoehtoa. Tuntuu että juuri nyt on se hetki ja oikea aika. Nyt on minun hetkeni loistaa. Ja jostain syystä vain tiedän että onnistun.

Ihan sen näköinen kuin olisi koko päivän lukenut kemiaa

Olen nyt päässyt lukemisessa siihen vaiheeseen että kemia alkaa olla jo hyvässä vauhdissa. Perusteet alkavat tuntua tutuilta ja uudet asiat on sitä myöden helpompi sisäistää. Anatomian kirja tuli tänään postiin ja saan sen käsiini tänään illalla kun miehenpuoli sen kiikuttaa kotiin. Hänen kommenttinsa oli että "eihän kukaan hullu voi tuollaista järkyttävän kokoista kirjaa lukea". Hän itse on lukenut ehdottomasti minimimäärän kirjoja elämänsä aikana ja niistä vain yhden vapaaehtoisesti, joten minun haluni lukea 500-sivuinen kirja ihmisen anatomiasta tuntuu hänestä aivan hölmön hommalta. Kemian lukemisen hän vielä jotenkin ymmärtää, koska siinä on enemmän laskemista kuin lukemista. Jotain mitä minun mieheni, entinen pitkän fysiikan opiskelija, ymmärtää oikein hyvin.

Olen irtautumassa nykyisestä elämästäni. Tunsin aiemmin olevani jumissa tilanteessa jossa kiersin samaa ympyrää päivästä toiseen ilman pakotietä. Työ, laskut, selviytyminen. Helpollahan minä olen päässyt oikeasti, sillä jokin selittämätön voima on kannatellut minua kaikki nämä vuodet. Pahat paikat eivät ole olleetkaan niitä pahoja paikkoja, vaan niistä on aina tullut jotain hyvää. Ja arki on arkea tiukasta rahatilanteesta huolimatta. Pikkuruisella myyjän palkallani olen saanut ylläpidettyä kahden ihmisen elämää ihan mukavan kokoisessa kaksiossa ja onhan tuo autokin tuolla pihassa. Mitään ei takuulla jää ylimääräistä mutta tämäkin riittää toistaiseksi. Minun opiskeluni riippuvat lähes täysin siitä saako mies töitä tulevalta opiskelupaikkakunnalta, joka tietenkin sattuu olemaan se kaikista kallein, Helsinki. Koska minä en tule saamaan käteen kuin opinto- ja asumistukien, opintolainan ja ehkä mahdollisesti jonkun pienen palkan verran, asuminen Helsingissä on sula mahdottomuus jos minun pitää niillä rahoilla yrittää pitää meitä pinnalla. Autolle voi heti sanoa näkemiin. Se ei ole minulle välttämättömyys, mutta sen myymisellä tuskin saa edes lainan hintaa pois joka siihen on otettu enkä haluaisi jäädä miinukselle tässä vaiheessa. Vuokrataso siellä taas on jotain aivan järkyttävää. Jos mies saa töitä, suurempia ongelmia ei pitäisi tulla. Ilman töitä, minun opiskeluni ovat vaarassa.

On näissä päivissä muutakin kuin töitä ja lukemista. Viime kirjoituksessa mainitsemani Pact on ollut ahkerassa käytössä näiden viikkojen ajan ja olen tykästynyt siihen kovasti. Parin viime viikon aikana tavoitteinani ovat olleet: seitsemän päivää viikossa liikkumista, seitsemän päivää viikossa syötyjen ruokien merkkaamista ylös ja 29 annosta vihanneksia tai hedelmiä viikossa. Yhtäkään kertaa en ole joutunut vielä maksamaan sitä pelättyä 20 dollaria ja rahaa olen tienannut n. 15 dollaria. Jee! Itse ohjelma on toiminut moitteettomasti ja tulen jatkamaan sen käyttöä varmasti vielä pitkään. Ainakin niin pitkään kunnes sen noudattaminen käy syystä tai toisesta liian vaikeaksi.

Raporttia Pactista viime viikolta

Aloitin myös uuden saliohjelman noudattamisen ja sain siitä uutta intoa lähteä taas treenaamaan. Toinen viikko treeniä takana ja heti on vähän parempi olo. Etenkin vatsalihakset ovat kiittäneet treenistä ja uudentyyppinen jako (2-jakoisesta 5-jakoiseen) on tuonut piristystä mielelle. Sen sijaan, syömiset ovat menneet pientä alamäkeä. Vaikka olen merkinnyt kaiken ylös, olen silti onnistunut puhumaan itseni ympäri ja syönyt herkkuja. Tai jos ei suoranaisia herkkuja niin sitten muuten vain liikaa. Tästä syystä paino on pysynyt samoissa lukemissa alun hienon laskun jälkeen. Onneksi tiedän mistä kiikastaa ja loppu on vain siitä kiinni että jatkaa sitä hyväksi havaittua kaavaa.

Kaikki on kiinni omasta itsestä. Ja samalla kaikki on jonkun suuremman käsissä. Tämä on teema joka on toistunut viime aikoina jatkuvasti. En nyt sanoisi että uskon kohtaloon tai muuhun vastaavaan, mutta hassua miten asiat tuntuvat menevän omilla raiteillaan. En olisi vuosi-pari sitten voinut hakea yliopistoon. En vaikka olisin suunnitellut sitä kuinka. Nyt tämä "yhden aamun älynväläys" tuntuu maailman luonnollisimmalta. Näin sen kuuluikin mennä. Olen taas löytänyt suunnan elämälle ja sen määränpään johon pyrin ja se tuntuu hienolta.

Holy sh...etland pony!

Tein sen taas. Istahdin takapuolelleni ja muutama viikko lipsahti ohi että hujahdus kävi vain. Syytän pakkasta, tosiasiallisen syyn ollessa mukavuudenhalu. Se estää minua kävelemästä töihin 20 asteen pakkasella. Jään mieluummin nukkumaan talviunta.

Olen siis palannut takaisin elävien kirjoihin sitä mukaa kun kelit lämpenevät ja talvihorros sulaa. Minulla on vielä niin paljon opittavaa, kuten se kuinka löydän sopivat asusteet kovemmille pakkasille niin etten A) tunne oloani tönkkösuolatuksi muikuksi tai B) palele ensin ja myöhemmin kärsi kuumuudesta. En ehtinyt vielä selvittämään ratkaisua tähän näiden viikkojen aikana. Kerrospukeutuminen on aika jees, mutta vielä kun keksisi mitkä kerrokset laitetaan millekin keleille.

Onpas tässä jotain uuttakin tullut vastaan. Jotain joka saa sukat pyörimään jaloissa jännityksestä ja innostuksesta. Olen siis taas löytänyt SEN jutun joka saa pysymään liikkeellä. SE juttu on nimeltään Gym Pact. GP on peli, jossa panoksena on oikea raha. Se kannustaa liikkumaan ja rankaisee rahapussiasi jos yrität luistaa. Myöskin palkintona on rahaa, joten kannustimet ovat kohdallaan. Kaikki alkaa siitä, että teet sopimuksen jossa lupaat itsellesi (ja GP:lle) että esim liikut tietyn määrän viikossa. Liikkumiseksi lasketaan 10 000 askelta päivässä tai 30 min yhtäjaksoista liikuntaa päivässä. Itse tein sopimuksen viidestä päivästä viikossa, eli kaksi päivää sallitaan näin aluksi pienelle lorvailulle. Liikkumista mitataan monilla enemmän tai vähemmän luotettavilla keinoilla. Mukana on mm. FitBit, puhelimen GPS (RunKeeper ja MapMyRun), puhelimen liikelaskuri ja loggautuminen omalle salille. Ideana siis on, että mikäli pääset asettamaasi viikkotavoitteeseen, saat ihan oikeaa rahaa, joka taas tulee niiltä käyttäjiltä jotka eivät ole pysyneet tavoitteissaan. Nämä laiskottelijat ovat jättäneet viikkotavoitteensa puolitiehen ja maksavat siitä oikealla rahalla. Panos on asetettu alussa. Itse maksan huimat 20 dollaria jos en pääse viikkotavoitteeseeni. Sen luulisi kannustavan ylös sohvalta. Palkintona onnistuneesta viikosta saan n. 2,5 dollaria (näillä tavoitteilla) ja aina 10 dollarin täyttyessä saan siirtää ne omalle tililleni. Jos olisin laittanut tavoitteeksi 7 päivää liikuntaa viikossa, palkkio taisi olla 5 dollaria viikossa.

Minun tapauksessani viikkotavoitteen pitäisi tulla täyteen erittäin helposti, sillä FitBit on (lähes) aina mukana ja tuo 10 000 askelta täyttyy monesti jo pelkän työpäivän aikana. En ole vielä löytänyt asetusta josta saisin muutettua luvun suuremmaksi, mutta oma tavoitteeni olisi täyttää tuo liikuntatavoite sillä 30 minuutin liikunnalla mieluummin kuin askelilla. Muuten tavoitteeksi jää mikä? Jatkaa samalla mallilla? Ei kovin kannustavaa. Pistää tuo puhtia silti niihin vapaapäiviin jolloin Netflix ihanine sarjamaratoneineen meinaa viedä voiton liikunnalta. Mietitääs, 20 dollaria tililtä vai puolen tunnin lenkki... Sairaspäivätkin on otettu huomioon. Mikäli sairastut, voit täyttää sivuilla olevan kaavakkeen ja saat lepopäiväsi. Ai joo, paitsi että saatat joutua antamaan lääkärisi puhelinnumeron jotta GP-tiimi voi soittaa ja varmistaa että todella olet kipeänä. No cheating here!

Ainakin tämän viikon kokeilen vain toimintaa ja päätän sitten nostanko tavoitteita vai en. Tässä rahatilanteessa yksikin kaksikymppinen on liikaa joten tavoitteet pitää asettaa harkiten. Tuo askelmäärä on niin naurettavan helppo saavuttaa normaalipäivänä että seitsemän päivän viikkohaaste houkuttaisi. Pitää silti pitää ne jäät siellä hatussa, koska tosielämässähän olen tunnettu tekosyiden keksijä. Tämän sovelluksen pitäisi vähentää tekosyitä reippaasti, mutta koska kyse on oikeasta rahasta, parempi katsoa kuin katua.

Raportoin myöhemmin kuinka hyvin tai huonosti tämän sovelluksen kanssa kävi.

Ajatuksia paljasjalkailusta ja kengistä ylipäätään

Aamulla ajattelin ensin kävellä töihin mutta ajatus viideltä heräämisestä tuntui tällä kertaa ylivoimaiselta, joten päädyin kompromissiin. Mies vei minut autolla töihin ja kävelin sieltä kotiin. Koska en vain yksinkertaisesti ehtinyt ahtaa varpaitani Fivefingerseihin, päätin vain nopeasti sujauttaa Salomonin SpeedCrossit jalkaani ja tallustella niillä. Kotimatkalla aloin katua kenkävalintaani. Kävelin käytännössä koko viime talven näillä kengillä ja olin sitä mieltä että ne olivat mukavimmat kengät ikinä. Nyt jalkani olivatkin toista mieltä. Kaipasin kovasti paljasjalkakenkien vapaata liikettä. Näissä kengissä liike tuntui jotenkin pakotetulta ja ahtaalta. Mieleen tuli väkisinkin Peter Larsonin kirja Tread Lightly, jossa puhuttiin siitä kuinka nykyajan kengät pakottavat jalan liikkumaan eri tavalla kuin mitä se oli luotu liikkumaan. Edelleen kengät olivat mukavat jalassa eikä niitä voi hyvällä tahdollakaan sanoa huonoiksi kengiksi, mutta nyt vertasinkin niitä aivan toisenlaiseen tunteeseen. Nyt jokainen askel tuntui jotenkin ohjatulta ja kaikki luonnollisuus oli poissa. Vaikka vain muutama kuukausi sitten olisin ollut vakaasti sitä mieltä että kengillä kävely on lähes yhtä luonnollista kuin paljasjaloin kävely. Nyt kun olen nähnyt välähdyksen siitä toisesta puolesta, tuntuu hassulta että pidin joskus esimerkiksi noita Salomoneja tosi hyvinä kenkinä. Tai ovathan ne hyvät kengät, en vain enää osaa arvostaa niitä samalla tavalla kuin aiemmin.

Tuossa aiemmin kun mietin näitä asioita, mieleen tuli elävästi vanhojen tanttojen jupinat siitä kuinka pitää olla mukavat kengät. Pitää olla tukevat kengät. Pehmustetut kengät. Se oli aivan kamalaa! Oikeasti ajattelin silloin että vanhat tantat eivät vain niveloireiltaan pysty pitämään normaaleita kenkiä. Tai jostain sellaisesta oli oltava kyse siinä ainaisessa saarnaamisessa mukavista kengistä. Kokeilin monesti näitä "mukavia kenkiä" ja joka kerta ne tuntuivat vain vääriltä ja näyttivät joltain jota mummoni olisi voinut pitää. Terveyssandaalit, jotka oli suunniteltu ihmisille jotka viettivät koko päivän jaloillaan, tuntuivat jäykiltä ja ikäviltä. Minullekin saatiin myytyä tällaiset "maailman parhaat terveyskengät" työkengiksi. Lopputuloksena nyt n. puoli vuotta myöhemmin on se, että molemmat pikkuvarpaani ovat hanganneet viereistä varvasta niin että tuloksena ovat ikävät kovettumat molemmissa varpaissa. Onhan se omaa vikaani, koska kaikista niistä kenkämalleista valitsin juuri tuollaiset, mutta olisiko tulos sitten ollut toinen jos olisin valinnut toiset kengät, mistä sen tietää. Yli kaksi vuotta olen tehnyt työtä jossa olen aivan koko päivän jalkojeni päällä. Työpäivän aikana askelia kertyy helposti yli 10 000 ja tähän asti olen pitänyt samanlaisia kenkiä kuin kaikki muutkin, työkenkiä joissa on remmikiinnitys takana. Ja koko tämän ajan olen harmitellut koska työkenkäni ovat vääränlaiset, huolimatta siitä että niitä on ollut useita erilaisia. En vain tunnu löytävän oikeita.

Ylipäätään viimeiset muutamat vuodet olen valitellut jatkuvasti sitä ettei minulla ole kenkiä, ei ainakaan hyviä sellaisia. Ainoat kengät joissa olen tuntenut oloni hyväksi ovat olleet Niken halvat perustennarit ja Adidaksen Boost -juoksukengät. Muissa kengissä olen joutunut aina jotenkin sopeutumaan kenkiin, ei niin että kengät olisivat muotoutuneet minun mukaani. En tätäkään asiaa tajunnut ennen kuin aloin tiedostamaan asiaa enemmän. Kengät olivat vain kengät, ei minulla ollut mitään ongelmaa niiden kanssa. Ne nyt vain laitettiin jalkaan ja ne kulkivat mukana. Mutta kun aloin huomaamaan kuinka vuorotellen jokainen kenkäparini joko hiersivät, aiheuttivat kipuja, tuntuivat epämukavilta tai niillä oli vain vaikea kävellä, aloin olla jo vähän huolissani. En ollut tajunnut tätä aikaisemmin, olin vain sopeutunut ja mukautunut. Hetken jo pelkäsin että minusta oli tulossa tantta joka kohta paasaa terveyskenkien erinomaisuudesta.

Edelleen täytyy muistaa että elän kuherruskuukautta ihan ihkaensimmäisten Fivefingersieni kanssa ja että olen innoissani kun olen taas löytänyt jotain uutta. Se voi vaikuttaa arviointikykyyni. Silti olen sitä mieltä että olen vihdoin löytänyt sen jonkin jota en tiennyt edes etsiväni silloin huonoista kengistä valitellessani. Muistan ensimmäiset reaktioni kun kuulin paljasjalkakengistä, sillä ylimielinen "entä sitten, kävelen joka päivä ilman kenkiä sisällä" kuittasi koko asian. Nyt olen iloinen etten jättänyt asiaa siihen. VFF:illä kävelemistä ei voi verrata siihen että kävelee sisällä ilman kenkiä. Ei myöskään suoraan siihen että kävelee täysin paljain jaloin, sillä ne vaimentavat pahimpia kiviä ja lämmittävät jalkoja. Niillä käveleminen on silti kilometrien päässä siitä että kävelisi tavallisilla kengillä, erityisesti jos ne tavalliset kengät tarjoavat yhtään normaalia enempää tukea tai pehmustetta. Nyt olen varma ettei minun tarvitse liittäytyä vanhojen tanttojen terveyskenkäjupinointiin, sillä olen löytänyt itselleni aivan mahdottoman hyvät ja mukavat työ-, vapaa-aika- ja lenkkikengät. Ja suunnittelin jo sitäkin että ensi kesän vetäisin kokonaan paljain jaloin ainakin niin pitkälle kuin se vain on kaupunkioloissa lasinsiruja väistellen mahdollista. Aika näyttää tulenko toteuttamaan niinkin pöhkön ajatuksen.

Tänään juoksin toisen virallisen lenkkini VFF:illä. Olen kyllä kävellyt niillä useammin mutta juoksemiseen totuttelu vie aikaa. Se ei ole lajina minulle vielä niin tuttu että se sujuisi luonnostaan ja erityisesti näiden uusien tossujen kanssa vie aikaa ennen kuin uskaltaa edes vähän pidemmille juoksulenkeille. Tein samanlaisen lenkin kuin viimeksikin, eli 1,16 km melko tasaisella asfaltilla (pieni osa matkasta metsätietä), hyvin kevyellä ja rauhallisella tahdilla. Muuten oli hyvä fiilis mutta liika vaatetus haittasi menoa ja puuskutin ylimääräisen kaulahuivini takia jo puolessa matkassa vaikka viimeksi matka meni kohtalaisen kevyesti. Puskin huonon fiiliksen läpi kuvitellen vähintäänkin olevani maratonin siinä vaiheessa jossa kuuluisa seinä tulee vastaan. Ehkä niin suurista voimista ei ollut kyse tällä kertaa mutta tämä mielikuva auttoi jatkamaan juoksua vaikka mieli teki lopettaa ja kävellä hetken. Jos kyse ei ollut siis varsinaisesta seinästä niin ainakin pienestä aidasta jonka huono kunto yhdistettynä vääriin varusteisiin sai aikaiseksi. Seuraava samanlainen lenkki taas parin päivän päästä ja sillä välin ahkeraa lenkkeilyä töihin ja töistä kotiin.

Adios karvanaamat!