Mielen ja todellisuuden kohtaamisia

Olen aina tuntenut jonkinlaista kaipuuta juoksemiseen. Nuorempana en oikeastaan vielä tiedostanut sitä, sillä juokseminen tuli melko luonnostaan. Itseasiassa, jos minulta silloin olisi asiasta kysytty, olisin sanonut että en oikeastaan pidä juoksemisesta. Tosiasiassa juoksin hyvinkin paljon kaikkien muiden puuhasteluiden lomassa. Metsässä hypimme nopeassa tahdissa kiveltä kivelle ja juoksimme kilpaa taas seuraavan kiviröykkiön luo. Koulun pihassa pelasimme noidankattilaa jonka koko ideana oli juokseminen. Luokkien välillä kilpailimme juoksukisoissa tai pelasimme vaikkapa pesäpalloa jossa piti päästä nopeasti pesältä toiselle. Juokseminen oli luonnollista ja helppoa kun oli kyse nopeista pyrähdyksistä, mutta pitkillä matkoilla huono kestävyys tuli esteeksi. Näillä pidemmillä matkoilla olin jatkuvasti luokan hännillä kiroten koko juoksun. Mutta kun taas tuli aika osallistua kumisaappaat jalassa eräkisoihin, koko matka taitettiin juosten umpimetsässä. Ja rakastin jokaista hetkeä.

En osannut arvostaa juoksemista lajina kuin vasta kun olin menettäny sen luontaisen kyvyn juosta. Jossain vaiheessa aikuisuuden kynnyksellä huomasin että pääni sisällä kiisin tuulen lailla mutta todellisuudessa kevyt kiitäminen muistutti enemmänkin nopeutettua taapertamista. Olin kadottanut jotain jota en tiennyt voivani kadottaa. Edelleen pysyin aktiivisena useiden vuosien ajan, mutta lajit vaihtuivat ryhmäjumppiin, kuntosaliin ja kävelyyn. Polvi alkoi temppuilla jos otin vain muutamiakin juoksuaskeleita ja totesin että ehkä minua vain ei oltu luotu juoksemaan. Kaipasin sitä tunnetta kun tunsin olevani nopea - olin sitä todellisuudessa tai en - ja kiisin pitkin metsää jalkojen vain hipaistessa kiviä ja polkuja. Useita kertoja myöhemminkin olen yrittänyt aloittaa juoksuharrastusta ja joka kerta olen joutunut toteamaan etten vain pysty siihen. Vuosien mittaan paino nousi ja liikkuminen kävi vaikeammaksi. Silloin nuorempana en pystynyt ymmärtämään miksi muka liikkuminen olisi yhtään vaikeampaa kuin se oli silloin, olinhan mielestäni paljon isompi kuin muut (170 cm / 70 kg) ja voitin heidät monessa lajissa.

Nyt ymmärrän miksi. Edelleen itsepäinen mieleni hokee että ei se paino mitään estä, pystyn ihan mihin tahansa kun vain teen. Edelleen kuvittelen olevani se 12-vuotias tyttö joka pystyi juoksemaan kumisaappailla 10 kilometriä umpimetsässä. On helppo kuvitella olevansa nopea ja ketterä kun istuu tietokoneella ja tilaa uudet juoksukengät, mutta kun on aika pistää ne jalkaan, nopeus ja ketteryys karisee aika nopeasti kun todellisuus iskee päin naamaa. Mitä oikein kuvittelin? Olen menettänyt 15 vuotta venyttelyjä, treeniä ja mahdollisuuksia. Tarkoitus ei kuitenkaan ole valittaa, vaan enemmänkin analysoida. Tiedän mistä kaikki johtuu ja teoriassa kaikki on vain kiinni siitä että nousen ylös ja alan liikkua. Mutta mukanahan on aina se yksi muuttuja, se joka sabotoi kaiken. Minä itse. Kuinka voittaa ne negatiiviset ja lannistavat äänet? Enhän pysty juoksemaan 100 metriä samaan aikaan kuin pystyin 15-vuotiaana. Tai ne jotka haluavat tuoda elämään vain mukavuutta ja hauskanpitoa? Sillä eihän vesisateessa lenkkeily voi olla hauskaa. Ja entä se pelko? Kaikki uusi ja erilainen on pelottavaa ja on vain helpompaa ja turvallista elää kuten ennenkin. Mukautua ja helpottaa.

Ennen kaikkea haluaisin osata juosta taas. Haluaisin heittää syrjään kaikki tekosyyt, kaikki hifistelyt ja kaikki juoksuohjelmat ja vain juosta. Se laji jota joskus inhosin, on nyt juuri se mitä haluaisin eniten. Päivästä toiseen päässä pyörivät ajatukset siitä miten ja missä haluaisin juosta, mitä vaatteita käyttäisin, mitä matkoja juoksisin ja mitä tuntisin näillä juoksumatkoilla. Tosiasiassa pelkään niin pirusti. Entä jos en koskaan pystykään siihen? Entä jos en osaa? Entä jos yritän ja epäonnistun? Entä jos entä jos entä jos... Olen tekosyiden mestari ja keksittyjen ongelmien valtiatar. Ja se kaikki kumpuaa pelosta. Olisi väärin sanoa että minun elämäni on ollut helppoa, mutta minulle on suotu lahjoja olla ihan hyvä vähän kaikessa mitä teen. En ole ollut paras missään enkä tietenkään onnistunut kaikessa, mutta minun on ollut helppo olla hyvä monessa asiassa. Siksi ehkä pelkään sitä että entä jos en pystykään olemaan hyvä siinä mitä haluan kaikista eniten. Toinen ongelma on se että en osaa ottaa iisisti. Lähden tekemään täysillä ja epäonnistun koska en pysty siihen. Ja taas pelko kasvaa.

Fyysisesti en ole mikään juoksija. En edes melkein. Olen ylipainoinen, vasen polvi oikuttelee vähän väliä ja kestävyys on sitä luokkaa että 60 metriä kovaa juoksua tuntuu jo aika pitkältä matkalta. Kaikenmaailman varusteita olen vuosien saatossa ympärilleni hankkinut joiden piti auttaa minut takaisin juoksukuntoon, mutta niistä jokainen on enemmän tai vähemmän hautautunut tekosyiden alle odottamaan sitä "ei liian kuumaa eikä liian kylmää, ei liian sateista, ei liian liukasta tai lumista, ei liian kiireistä päivää jolloin ei ole liian aikainen eikä liian myöhäinen hetki ja jolloin on se tietty fiilis". Voitteko kuvitella kuinka vähän niitä päivä on ollut tässä muutaman vuoden aikana? Kaikesta tästä huolimatta inhoan tekosyitä sydämeni pohjasta. Onkin ollut melko mielenkiintoista seurata näiden kahden minän taistelua: Sen joka keksii tekosyyn ja sen joka keksii keinon taistella tekosyytä vastaan. Vuosien varrella minulla on ollut kaksi sykemittaria, kuntosalikortteja, kaksi juoksutakkia, yhdet juoksutrikoot, viidet juoksusukat, kolmet lenkkarit jotka on ostettu vain juoksemista varten, juoksumatto, kolme eri juoksuohjelmaa joista yksi puhelimessa, yksi valmentaja (mikäli oma mies voidaan laskea sellaiseksi), kolme askelmittaria, neljät urheiluliivit ja lukuisia eri vaatekertoja joiden tarkoitus oli saada minut selviämään mistä tahansa sääolosuhteista. Kaikkien näiden tarkoitus oli poistaa joku tekosyy jotta minulle ei jäisi muuta mahdollisuutta kuin liikkua. Osittain se on toiminutkin, sillä ilman näitä en olisi oppinut mitään itsestäni enkä ainakaan olisi pystynyt ottamaan niitä vähäisiäkään juoksuaskeleita joita nyt olen ottanut.

Kyllä nämäkin kanankoivet juoksutrikoisiin mahtuvat

 Olen hyvin helposti materiasta motivoituva ihminen, ainakin aluksi. Uudet juoksukengät saavat minut kirmaamaan pitkin katuja useiden viikkojen ajan. Saatuani uuden sykemittarin, suunnittelin illat seuraavan päivän juoksuohjelmaa, siirsin sen kelloon ja seuraavana päivänä lähdin radalle juoksemaan tuntien oloni niin mahdottoman ammattimaiseksi kellon piipatessa ohjeita. Taustani tuntien, kuka olisi uskonut että paras motivaatio tulisi jostain aivan muualta kuin materiasta?

En ole suinkaan ensimmäinen, enkä takuulla viimeinen joka inspiroituu Christopher McDougallin Born to Run -kirjasta. Olen melkein vihainen etten ole löytänyt kirjaa jo vuosia sitten. Olisin pystynyt näkemään juoksemisen aivan toisessa valossa kuin mitä näin. Juokseminen oli pitkään pakollista työtä, puurtamista ja hampaiden kiristämistä. Jotain jota oli pakko tehdä jos halusin kuntoon. Juoksemaan ei opi kuin juoksemalla, ajattelin ja jatkoin kiristelyä. Polveen sattui, tottumattomat lihakset anoivat armoa ja mistään päin katsottuna minulla ei ollut hauskaa. Olin rakastunut ajatukseen juoksemisesta, en itse juoksemiseen. Halusin juosta maratonin koska halusin pystyä siihen ja saada sen sulan hattuuni. Halusin että se näyttäisi helpolta, siltä kuin nuorena juostut metsäkilometrit saappaissa. Ja koska omat rajoitukseni estivät pääni sisällä kuvitellun liitelyn, luovutin kerta toisensa jälkeen. Oikeastaan en edes ehtinyt aloittaa kun jo olin luovuttanut. Tämä kirja toi kuitenkin aivan uuden näkökulman asiaan. Kirjasta löysin uusia idoleita, kuten naisen joka harrasti ultrajuoksemista koska halusi tulla paremmaksi ihmiseksi. Ja Emil Zátopekin, joka rakasti juoksemista niin paljon että voitti Helsingin olympialaisissa kultaa 5000 m ja 10000 m juoksuissa ja juoksi näiden lisäksi vielä ylimääräisen maratonin huvikseen voittaen siitäkin kultamitalin. Kirjassa etsitään sitä oikeaa nautintoa juoksemisesta ja syytä sille miksi ihmiset juoksevat ultramatkoja joiden pitäisi olla aivan liian rankkoja ihmiskeholle. Kirja sai minut ymmärtämään että juokseminen ei saisi olla pakkopullaa vaan pitäisi juosta juoksemisen ilosta. En enää halua juosta maratonia koska haluan kertoa juosseeni sen, haluan juosta matkan X koska se tuntuu hyvältä ja oikealta.

En ole kuitenkaan niin naiivi että kuvittelen että tästä eteenpäin kaikki on helppoa ja kevyttä, mutta minulla on uusi asenne joka auttaa aivan eri tavalla eteenpäin. Kirotessani huonoa polveani tai sitä että on kurja ilma ja liian aikaista, voin aina palata takaisin kirjaan ja sen sanomaan siitä että juoksemisen pitää tuntua hyvältä. Olkoon se sitten vaikka se yksi katulamppujen väli jolla aloitan, sen pitää tuntua hyvältä.

Olkoon tämä aloitus juoksu-uralle joka toivottavasti on vain nousujohteista tästä eteenpäin. Suunnitelmat ovat suuria mutta niitä tavoitellaan pikkuhiljaa. Saas nähdä, jos vaikka joku päivä kiidän taas metsässä kiveltä toiselle, aivan kuin silloin ennen.