Polvien kirous

Olen nyt vasta parin viikon ajan ottanut oikein asiakseni kävellä paljon. Tuossa välillä kävely jäi reilusti taka-alalle kun Fitbittini meni rikki ja jouduin odottamaan useiden viikkojen ajan uutta. Hauska pieni laite tuo Fitbit. Teille jotka eivät tiedä, Fitbit on pieni mittari joka laskee mm. askeleet, kävellyn matkan, noustut portaat (kerrokset), unen laadun yms. Koska rakastan kaikenlaisia vempaimia, oli päivänselvää että tästä pienestä laitteesta tulisi paras kaverini heti kun sain sen käsiini. Sain aivan uudenlaista motivaatiota liikkumiseen, kun joku laski jokaisen askeleen. Otin ensin tavoitteeksi kävellä 10 000 askelta, sitten 15 000 ja lopulta yritin päästä mahdollisimman usein 20 000 askeleeseen. Mutta kun se ei yhtenä päivänä enää toiminutkaan, tuntui jotenkin turhalta kävellä jos sillä ei ollut enää mitään väliä kuinka paljon kävelen.

Fitbit One kauniin luumun värisenä

Viikkojen aikana unohdin oikeastaan kokonaan kävelyn. Askelia tietty kertyi töissä ja koiratkin piti lenkittää, mutta en kokenut mitään suurta tarvetta kävellä enempää kuin oli tarpeen. Huomasin mielenkiintoisen asian. Kun kävelin enemmän, kävelystä alkoi tulla helpompaa ja tein sitä luontaisesti enemmän. Kun taas askeleita tuli vähemmän, oli aina vain helpompaa vajota sängynpohjalle liikkumattomaksi möykyksi jota ei juurikaan tyynyistä erota. Tämän saman huomasin nyt kun sain Fitbitin taas käyttööni. Innoissani aloin taas kerätä askeleita ja pian huomasin että aloin taas kävellä joka paikkaan sen sijaan että ottaisin auton tai jättäisin kokonaan menemättä. Niinkin pieni asia kuin kauppaan lähteminen erikseen kävellen tuntui tänään paljon helpommalta kun olin jo kävellyt töistä kotiin. Koirien kanssa teen taas pidempiä lenkkejä enkä venytä lenkille lähtemistä.

Mutta kääntöpuolena tässä kävelyn lisäämisessä on se, että polvet tuntuvat jostain syystä kipeytyneen. Vasemmassa polvessa on todennäköisesti vähän nestettä, tämä tosin tehty vain itsediagnoosina asiasta sen ihmeemmin mitään tietämättä. Polvi ei ole ulkoapäin turvonnut, mutta se ei suoristu eikä taitu koukkuun ilman paineen tunnetta. Tunne menee ja tulee enkä vielä ole oikein päässyt selville siitä mikä saa sen menemään huonompaan suuntaan, koska kuitenkin pystyn kävelemään välillä täysin ilman ongelmia ja välillä sattuu vaikka olisin ollut levossa pitkän aikaa. Toinenkin polvi on vähän kipeä, mutta se taitaa olla sitä vain pelkästä myötätunnosta.

Joka tapauksessa tuntuu ihanalta taas liikkua. Liikunnan riemua lisää korvakuulokkeista kuuluva äänikirja, joka tällä kertaa on Scott Jurekin Eat and Run. Kirja on täydellinen jatko edelliselle kirjalle joka oli lenkkiseurana, Christopher McDougallin Born to Runille. Kumpikin kirja kertoo ultramaratonista, kumpikin vähän eri kantilta. Mutta kirjat täydentävät toisiaan hyvin, etenkin kun molemmissa vilahtelee samoja henkilöhahmoja. Ehdottomasti suositeltavaa luettavaa (tai kuunneltavaa) kenelle tahansa jolle juokseminen on elämäntapa tai joka haaveilee että se olisi.

Ultramaraton on aiheena kiinnostava. Etenkin Scott Jurek väittää kirjassaan että kuka tahansa pystyy siihen, tietysti harjoittelemalla ensin. Kirjan tekstin perusteella siihen on helppo uskoa, etenkin kun olen juuri lukenut toisen ultrakirjan jossa myöskin hehkutetaan sitä että kaikki me olemme syntyneet juoksemaan ja että kuka tahansa pystyy juoksemaan jos vain haluaa. Kumpikin kirja kuitenkin painottaa, että ultramatkojen vaikeus ei tule niinkään fyysisestä suorituksesta vaan enemmänkin siitä että juoksija pystyy sulkemaan mielensä ja kestämään kilpailun henkisen puolen. Minun on hyvin vaikea uskoa että pystyisin harjoittelemallakaan juoksemaan ultramaratonia, juuri sen henkisen puolen takia. Fyysisesti olen valovuosien päässä siitä että pystyisin juoksemaan 100 mailia putkeen, mutta siinä Scott on oikeassa että juoksemisen voi aina opetella. Se henkinen puoli olisi minulle aivan käsittämättömän suuri ongelma.

Yksi suuri syy siihen etten ole jo hyvässä kunnossa on se henkinen puoli ja erityisesti se että ns. lopetan ennen maaliviivaa. Tyydyn siihen mitä on ja "melkein" riittää oikein hyvin. Pystyn helposti muuntelemaan asioita mielessäni niin että 8 km lenkki on "melkein 10 km" ja viidestä intervallivedosta voi jättää viimeisen pois tai vetää paljon kevyemmin jos tuntuu "tosi pahalta" koska "sehän on melkein viisi". Ehkä vähän kärjistettyjä esimerkkejä, mutta en olisi yllättynyt vaikka joskus näin kävisi. En ole koskaan oikeasti opetellut sitä taitoa että puskisin itseni sen oikean tai kuvitellun pahan olon ohi kun mieli pettää ennen kroppaa. Se, että pystyisin sulkemaan mielestäni kaiken ympäröivän maailman ja kivusta ja väsymyksestä huolimatta pysyisin liikkeessä, olisi mahdotonta. Hullun puhetta. Vai olisiko sittenkään? Pystyisikö sitä opettelemaan?

Aihetta täytyy vähän miettiä...