Sivut

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Kolmenkympin raja lähestyy

Olen kohta kolmekymmentä. Olen jo iso tyttö. Tajusin sen ensimmäisen kerran viime kuun puolella kun muistin vanhan lupaukseni olla normaalipainossa kolmekymppisenä. Kaikki tämä vuosien aikana tehty taustatyö, joksi sitä tykkään kutsua, on tehty sitä varten että vielä joku päivä, eli 30 syntymäpäivänäni, näkisin vaa'assa luvun 65. Tai edes 70. Ja nyt tuo raja lähestyy nopeasti ja uhkaavasti. Alan päivä päivältä uskoa enemmän siihen etten tule olemaan 70 rajalla syntymäpäivänäni tammikuussa, mutta ei se mahdotontakaan olisi jos oikein panostaisin siihen. Aina löytyy syitä, enemmän ja vähemmän oikeita, miksi juuri tänään en pysty.

Juuri tänään, tänä päivänä 17.3.2014, olen syönyt klo 19:00 mennessä aamiaisen, lounaan, välipalan ja päivällisen: yhteensä 1669 kcal. Olen päivän aikana kävellyt 8900 askelta. Ainakin luvut näyttävät hyvältä. Tavoitteenani on syödä 1500-1800 kcal joten iltapalalle on vielä vähän tilaa ja iltalenkkikin olisi vielä edessä. Mutta vaikka luvut näyttävät juuri nyt hyviltä, takamuksessa on pelko siitä että illalla sorrun johonkin nurkan takaa hyökkäävään herkkuun tai viimeistään huomenna luulen että koko Afrikan lapset kuolevat nälkään jos en syö jättimäistä annosta juustonaksuja. Johdonmukaisuus, tai sen puuttuminen tietenkin, on minun kompastuskiveni. Saatan vetää viisi täydellisen harmonista päivää peräkkäin ja kuudentena sortua vanhoihin tapoihini, ikäänkuin palkintona jostain.

Palkinnonhan pitäisi olla jotain joka tuo hyvän mielen ahertamisen jälkeen. Hyvä palkinto voisi olla jokin pieni reissu johonkin, vaatekappale joka mahtuukin yhtäkkiä päälle tai vaikka itsensähemmottelupäivä. En ymmärrä miksi ihmeessä juuri ruuan pitää olla se palkinto. Tai ymmärrän, mutta en ymmärrä. Hetken hurmio ja sitä rataa, mutta vitsi mikä fiilis olisi mahtua tavoitefarkkuihin! Se olisi takuulla sen arvoista etten syö sitä kuudetta ja seitsemättä päivää. Vaan eipä vain ole ja sehän tässä juuri mättää.

Ihmisen päässä taistelee kaksi mieltä. Ensimmäinen niistä tahtoo asiat heti. Ensimmäinen ei ymmärrä käsitteitä "kohta" tai "myöhemmin", saati sitten "kolmen kuukauden päästä". Ensimmäinen tietää kuinka hyvää se lämmin juustoleipä on ja se tahtoo sen NYT. Toinen ymmärtää ajan käsitteitä paremmin ja ymmärtää että odottamalla palkinto on suurempi. Ensimmäisen mielestä se heti saatava palkinto on tietenkin suurempi. Taito onkin hallita näitä kahta mieltä niin että palkinto tosiaan on suurempi, eikä tuo vain hetkellistä mielihyvää. Ensimmäinen ei aina ole väärässä. Joskus on hyvä nautiskella heti, joskus se on jopa välttämätöntä. Mieli väsyy jatkuvasta valintojen määrästä ja siitä syntyvät ne huonot valinnat.

Tutkimukset osoittavat, että ihmismieli on vahvimmillaan aamuisin, tai esimerkiksi liikuntasuorituksen jälkeen. Kaikista alhaisimmillaan tahdonvoima on väsyneenä, loppupäivästä, nälkäisenä ja muuten heikomassa tilassa. Siksi suuret valinnat tulisikin tehdä esimerkiksi heti aamusta. Olen tätä soveltanut omassa elämässäni niin, että suunnittelen päivän ruuat etukäteen heti aamusta. Jos lipsun tästä, seurauksena voi olla muutaman viikonkin kestävä paha välinpitämättömyys siihen mitä laitan suuhuni. Sama koskee tavallaan liikuntaa, mutta sitä en aina suunnittele yhtä tarkasti. Ohjelmaani kuuluu viisi päivää viikossa salilla käymistä, mutta en välttämättä vielä aamusta tiedä menenkö illalla salille. Jos kuitenkin käytän vapaapäiväni jo alkuviikosta, loppuviikolle ei jää vaihtoehtoja mennäkö vai ei. On vain mentävä.

Olen monesti miettinyt sitäkin, että jos saisin maistiaisen siitä mitä voisin olla, pyrkisinkö tavoitteeseeni kovemmin? Jos saisin vaikka päivän verran kokea millaista on olla hoikka ja kulkea kevyemmin askelin, lipsuisinko enää yhtä pahasti? Aluksi en varmastikaan, mutta ehkä se tunne unohtuisi kun muistaisi mitä se painon tiputtaminen oikeasti olikaan. En tarkoita että se olisi nälkää ja kurjuutta, mutta se on luopumista vanhasta. Ja se ei aina ole helppoa. Kalorien laskeminen, vaa'alla käynti, liikunta, ne ovat helppoja. Mutta jos laihduttaminen koostuisi vain näistä kolmesta osasesta, ei täällä ylipainoisia olisikaan. Vaikeinta on muutos, mistä tahansa mihin tahansa.

Ihminen ei tee mitään mikä ei toimi. Ja nykyinen tila tuntuu toimivan. Kaikessa toimimattomuudessaankin se vain toimii. Tai niin sitä ihminen uskottelee itselleen kun ei tiedä oikein miltä toimivuus oikeasti tuntuu. Olen saanut nähdä siitä palasia esimerkiksi kasvisruokakokeiluideni yhteydessä. Se vain toimi. Miksi siis en jatkanut sitä? No koska vanha toimi helpommin. Kasvisruoka vaati muutosta ja vanhojen käytösmallien muuttamista. Vanha malli vaati saman jauhelihapaketin ottamista kaupan hyllyltä uudestaan ja uudestaan, helppoa. Sama pätee liikkumisessa. Kävelin joka päivä töihin ja töistä kotiin ja se tuntui joka ikinen kerta ihan valtavan hyvältä. Miksi siis en jatkanut sitä? No koska vanha malli vaatii vain tassuttelun autolle ja autolta työpaikalle ja oli siis helpompaa. Ei tarvinnut miettiä keliin sopivaa vaatetusta, ei sitä monelta pitää lähteä jotta ehtii vaikka on liukasta, eikä varsinkaan sitä että kuinka hikisen nihkeänä päätyy työpaikalle. Näistä yksikään ei ole siis se syy miksi jätän kävelyn väliin, vaan se että vanha malli toimii ja on helpompaa.

Kuka sitten sanoi että laihduttaminen olisi helppoa? No minä! Olen päivästä toiseen toitottanut laihdutuksen helppoutta kun sen vain tekee oikein. Ja jatkan toitottamista jatkossakin koska olen aidosti sitä mieltä että "syö vähemmän kuin kulutat" nyt vain toimii. Ei nälkäkuureja, ei dieettejä eikä varsinkaan mitään ihmetaikapillereitä. Siihen 1500-1800 kaloriin mahtuu jo aika paljon ruokaa kun vain valitsee raaka-aineet oikein. Ja tuon määrän syön silloin kun en liiku ylimääräistä. Liikunnasta "ansaitut" kalorit pyrin syömään vielä tuon lisäksi, vähän liikunnan tasosta riippuen.

Pääni sisällä taistelevat Ensimmäinen ja Toinen ovat pahasti epätasapainossa niin alku- kuin loppuviikostakin. Alkuviikosta (siis päivä voi olla vaikka torstai jos silloin päätän aloittaa) Toinen on vahvasti johdossa ja hyvien päätösten tekeminen on helppoa. Loppuviikosta Ensimmäinen ottaa vallan ja alan luovuttamaan ja lipsumaan. Tarvitsisinko siis loppuviikolle Kolmannen joka potkisi minua eteenpäin kun itsellä ei tahdonvoima enää riitä taistelemaan? Ehkä se Kolmas, mikä tai kuka se sitten lieneekään, saisi minut pääsemään kolmenkympin yli seitsemänkympin tavoitepainossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttisi on minulle tärkeä ja auttaa minua jaksamaan. Kiitos siis sinulle että suot minulle hetken tai pari omaa aikaasi!