Elämä menee niin lujaa että viima ottaa korviin

Tuntuu että elämä vie eteenpäin hirveällä vauhdilla. Ei ole olemassa mitään päiviä, on vain pieniä hetkiä jotka muuttuvat yhtäkkiä viikoiksi. Töissä on paljon hommaa joka päivä, ei ehdi pysähtyä kuin hetkeksi tauolle. Ja töitten ulkopuolellakin on nyt niin paljon elämää että on kuin talvihorrosta ei olisi koskaan ollutkaan.

Päätin toteuttaa erään unelmani, josta en oikeasti tiennyt unelmoivani ennen kuin päätin sen toteuttaa. Päätin hakea yliopistoon. Yliopisto on paikka johon minä en kuulu. En ole käynyt lukiota loppuun ja olen monet vuodet jo ollut hyvin kaukana kouluelämästä muutenkin. En ole kulkenut sitä reittiä mitä monet entiset koulukaverini kulkivat; ala-aste, yläaste, lukio, yliopisto, elämä. Minäkin lähdin lukioon, kunnes totesin että se ei ollut minulle oikea paikka juuri sillä hetkellä. En kadu päätöstäni lopettaa lukio kesken, mutta tietty mieluummin haluaisin "puhtaat paperit" ja sanoa että olen ylioppilas, en vain mainita että onhan se lukiokin kuulunut elämääni joskus. Koska lukio on THE paikka jos aikoo opintojansa viedä eteenpäin, keskeyttäminen on ollut jonkinlainen tahra muuten niin tahrattomassa opiskeluhistoriassani. Sain ysejä ja kymppejä koulusta melko pienellä vaivalla ja aidosti pidän koulusta. Mutta ilman lukiota yliopistoon, joka kuitenkin on kaikkien superälykköjen koti ja oikeiden aikuisten syntypaikka? Ei kai sentään.

Kaikki lähti siitä kun sain töitä. Sain nimenomaan hyvän työpaikan jossa sain vastuuta ja minut hyväksyttiin. En minä ole kokenut aiemminkaan ettei minua olisi hyväksytty, mutta nyt tunsin jotenkin kuuluvani tuonne, kaupan kassalle. Tai en oikeastaan, sillä samalla kun tunsin oloni hyväksi, mieltä kaiversivat äidin sanat jostain lapsuudesta: minusta voi tulla ihan mitä vain. Ei kaupan kassa ole "ihan mitä vain". Kaupan kassa on minimipalkattua työtä jossa ei ole etenemismahdollisuuksia nimeksikään. Vaikka pidän työstäni ja olen tällä hetkellä edennyt niin pitkälle kuin se meidän kaupassamme on mahdollista, haluan jotain lisää. Työpaikassani saama arvostus on saanut minut haluamaan vielä enemmän. Jos kerran pystyn tähän ja se on vielä naurettavan helppoa, mihin muuhun pystyisin? Ja sitten, eräänä kauniina aamuna, keksin sen. Minä lähden yliopistoon.

Lukuaikaa pääsykokeisiin oli päätöksenteon aikoihin n. kolme kuukautta. Luettavana on koko lukion kemia (jota en siis siellä lukiossa lukenut käytännössä lainkaan) ja paksuakin paksumpi anatomian kirja. Kolme kuukautta. Siinä ajassa minun pitäisi tuo kaikki sisäistää. Toisin kuin moni, minä en ajatellut että haen yliopistoon, minä menen sinne. Jos todellisuus iskee vasten kasvoja enkä pääsekään kokeesta läpi, elämä jatkuu, mutta en voi antaa itselleni sitä vaihtoehtoa. Tuntuu että juuri nyt on se hetki ja oikea aika. Nyt on minun hetkeni loistaa. Ja jostain syystä vain tiedän että onnistun.

Ihan sen näköinen kuin olisi koko päivän lukenut kemiaa

Olen nyt päässyt lukemisessa siihen vaiheeseen että kemia alkaa olla jo hyvässä vauhdissa. Perusteet alkavat tuntua tutuilta ja uudet asiat on sitä myöden helpompi sisäistää. Anatomian kirja tuli tänään postiin ja saan sen käsiini tänään illalla kun miehenpuoli sen kiikuttaa kotiin. Hänen kommenttinsa oli että "eihän kukaan hullu voi tuollaista järkyttävän kokoista kirjaa lukea". Hän itse on lukenut ehdottomasti minimimäärän kirjoja elämänsä aikana ja niistä vain yhden vapaaehtoisesti, joten minun haluni lukea 500-sivuinen kirja ihmisen anatomiasta tuntuu hänestä aivan hölmön hommalta. Kemian lukemisen hän vielä jotenkin ymmärtää, koska siinä on enemmän laskemista kuin lukemista. Jotain mitä minun mieheni, entinen pitkän fysiikan opiskelija, ymmärtää oikein hyvin.

Olen irtautumassa nykyisestä elämästäni. Tunsin aiemmin olevani jumissa tilanteessa jossa kiersin samaa ympyrää päivästä toiseen ilman pakotietä. Työ, laskut, selviytyminen. Helpollahan minä olen päässyt oikeasti, sillä jokin selittämätön voima on kannatellut minua kaikki nämä vuodet. Pahat paikat eivät ole olleetkaan niitä pahoja paikkoja, vaan niistä on aina tullut jotain hyvää. Ja arki on arkea tiukasta rahatilanteesta huolimatta. Pikkuruisella myyjän palkallani olen saanut ylläpidettyä kahden ihmisen elämää ihan mukavan kokoisessa kaksiossa ja onhan tuo autokin tuolla pihassa. Mitään ei takuulla jää ylimääräistä mutta tämäkin riittää toistaiseksi. Minun opiskeluni riippuvat lähes täysin siitä saako mies töitä tulevalta opiskelupaikkakunnalta, joka tietenkin sattuu olemaan se kaikista kallein, Helsinki. Koska minä en tule saamaan käteen kuin opinto- ja asumistukien, opintolainan ja ehkä mahdollisesti jonkun pienen palkan verran, asuminen Helsingissä on sula mahdottomuus jos minun pitää niillä rahoilla yrittää pitää meitä pinnalla. Autolle voi heti sanoa näkemiin. Se ei ole minulle välttämättömyys, mutta sen myymisellä tuskin saa edes lainan hintaa pois joka siihen on otettu enkä haluaisi jäädä miinukselle tässä vaiheessa. Vuokrataso siellä taas on jotain aivan järkyttävää. Jos mies saa töitä, suurempia ongelmia ei pitäisi tulla. Ilman töitä, minun opiskeluni ovat vaarassa.

On näissä päivissä muutakin kuin töitä ja lukemista. Viime kirjoituksessa mainitsemani Pact on ollut ahkerassa käytössä näiden viikkojen ajan ja olen tykästynyt siihen kovasti. Parin viime viikon aikana tavoitteinani ovat olleet: seitsemän päivää viikossa liikkumista, seitsemän päivää viikossa syötyjen ruokien merkkaamista ylös ja 29 annosta vihanneksia tai hedelmiä viikossa. Yhtäkään kertaa en ole joutunut vielä maksamaan sitä pelättyä 20 dollaria ja rahaa olen tienannut n. 15 dollaria. Jee! Itse ohjelma on toiminut moitteettomasti ja tulen jatkamaan sen käyttöä varmasti vielä pitkään. Ainakin niin pitkään kunnes sen noudattaminen käy syystä tai toisesta liian vaikeaksi.

Raporttia Pactista viime viikolta

Aloitin myös uuden saliohjelman noudattamisen ja sain siitä uutta intoa lähteä taas treenaamaan. Toinen viikko treeniä takana ja heti on vähän parempi olo. Etenkin vatsalihakset ovat kiittäneet treenistä ja uudentyyppinen jako (2-jakoisesta 5-jakoiseen) on tuonut piristystä mielelle. Sen sijaan, syömiset ovat menneet pientä alamäkeä. Vaikka olen merkinnyt kaiken ylös, olen silti onnistunut puhumaan itseni ympäri ja syönyt herkkuja. Tai jos ei suoranaisia herkkuja niin sitten muuten vain liikaa. Tästä syystä paino on pysynyt samoissa lukemissa alun hienon laskun jälkeen. Onneksi tiedän mistä kiikastaa ja loppu on vain siitä kiinni että jatkaa sitä hyväksi havaittua kaavaa.

Kaikki on kiinni omasta itsestä. Ja samalla kaikki on jonkun suuremman käsissä. Tämä on teema joka on toistunut viime aikoina jatkuvasti. En nyt sanoisi että uskon kohtaloon tai muuhun vastaavaan, mutta hassua miten asiat tuntuvat menevän omilla raiteillaan. En olisi vuosi-pari sitten voinut hakea yliopistoon. En vaikka olisin suunnitellut sitä kuinka. Nyt tämä "yhden aamun älynväläys" tuntuu maailman luonnollisimmalta. Näin sen kuuluikin mennä. Olen taas löytänyt suunnan elämälle ja sen määränpään johon pyrin ja se tuntuu hienolta.