Idut näkyy jo

Vuosi sitten olin "kohta kolmekymmentä". Ja mitä tapahtui? Tapahtui hupsis ja tässä ollaan kolmekymppisenä, aikuisena. Tämä blogi on täynnä aikomuksia ja hienoja ajatuksia, lupauksia ja valoisaa tulevaisuutta. Tulevaisuus on nyt eikä se ole luultavasti yhtään sen valoisampi, ei tosin pilvisempikään. Jatkan samaa päivästä toiseen -elämistä ja ihmettelen kun mitään ei oikeastaan tapahdu. Samalla päässä vain kasvaa nälkä paremmasta minästä. Olen perimmältäni todella kunnianhimoinen ja ajan itseäni kohti tavoitteita, mutta samalla minun on hirveän vaikeaa luoda uusia rutiineja tai pysyä tavoitteissani maaliin asti. Mieluummin keksin uusia tavoitteita kuin vien yhden loppuun asti.

Joku on kuitenkin toisin, liekö sitten olen oikeasti aikuistumassa, heh. Asunto on yhtäkkiä alkanut pysymään siistimpänä ja olen alkanut saamaan välähdyksiä siitä mitä elämä voisi olla jos pyrkisi tavoitteisiinsa ja pääsisi niihin. Aiemmin tavoitteet ovat olleet tätä hetkeä ja huomista, mutta eivät sitä mitä voisi olla vaikka viiden vuoden päästä. Olen koko ajan tiennyt että minusta on vaikka mihin, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu että se sählääminen on vähän jäänyt taakse ja pystyn keskittymään siihen oikeaan tekemiseen. Aikuistuminen on oikeastaan aika siistiä.

Jääkö seuraava tavoite muutaman viikon kokeiluksi vai saanko kipinän pidemmälle, riippuu vain ja ainoastaan minusta itsestäni ja siitä kuinka asian suunnittelen ja toteutan. Tarkoitus on hankkia elämänmittainen harrastus, joku josta voin olla ylpeä ja jossa voin kehittyä. Lähden triathlonkurssille. Tämä huonokuntoinen, ylipainoinen, täysin kykenemätön pitämään kiinni treeniohjelmasta pari viikkoa kauempaa, lähtee luomaan itselleen kurinalaista ja liikunnantäytteistä elämää. Jos tästä olisi olemassa vedonlyönti, asettaisin varmaan itsekin panokset itseäni vastaan, mutta koska olen tästä etäältä haaveillut jo niin pitkään niin nyt on aika toimia.

Viime kesänä väläyttelin itselleni mahdollisuutta lähteä treenaamaan triathlonin kolmea lajia ja kävin semi-aktiivisesti juoksutreeneissä, uimassa ja pyöräilemässä. Mitään oikeasti toimivaa treeniohjelmaa minulla ei ollut vaan enemmänkin tarkoitus oli tunnustella ovatko nämä kolme lajia sellaisia joita oikeasti pystyisin harrastamaan täysipainoisesti. Juokseminen nyt tietty on aina ollut se sydäntä lähinnä oleva laji vaikka en siihen vielä(kään) pysty mutta kesän jälkeen jäi sellainen fiilis että tämä on nyt se juttu. Kaksi muutakin lajia tuntuivat omilta, vaikka niihin(kään) en mitenkään erityisen katu-uskottavasti kykene. Uidessa pysyn pinnalla ja pääsen eteenpäin ja omistan uimapuvun, uimalakin ja uimalasit. Uintipuolen perusteet kunnossa. Pysyn pyörällä pystyssä, pääsen eteenpäin ja kauas ja omistan pyörän, kypärän ja lukkopolkimet. Pyöräilyn perusteet kunnossa. (Okei huijasin, omistan lukkopolkimiin menevät kengät mutta en lukkopolkimia, koska menin ja tilasin väärillä lukoilla olevat polkimet ja jouduin ne palauttamaan, mutta tulen omistamaan ne.) Ehkä en niitä kärkiaikoja tule ihan hetkeen kellottamaan mutta jos nyt ensi kesäksi saisi itsensä edes sellaiseen kuntoon että pääsee puuskuttamatta kilometrin juosten, uisi toisen mokoman ilman että seuraavana päivänä olisi aivan kipeänä joka paikasta ja pystyisi pyöräilemään matkan X ilman että takapuolen istuinluut ovat kipeät tottumattomuuttaan. Ei varmasti liian kovat tavoitteet.

Mitä tulee ylipainoon, sille tarttis varmaan tehrä jotain. 20 kiloa saisi helposti heittää pois häiritsemästä, 30 kiloa ei olis pahitteeksi sekään. Olen tässä vuoden verran opetellut uudestaan ruuanlaiton eri mahdollisuuksia, kun elämä rupesi menemään liian makaroni-jauheliha-ketsuppipohjaiselle linjalle. Aina minä olen ruokaa osannut tehdä, mutta mielikuvitus loppuu kesken ja rahallisestikin pitäisi budjetissa pysyä. Tämän remontin myötä olen huomannut että tunnesyöminen on vähentynyt aivan selvästi. Olen aina uskonut vahvasti ettei pelkkä tunteiden vaihtelu ole ollut syy sille miksi tunnesyömistä tapahtuu minun tapauksessani. On vaikea vastustaa mielitekoja jos ravinnon tasapaino ei ole kunnossa. Halvoista, yksipuolisista aineksista tehdyt ruuat saavat kropan huutamaan lisää ravinteita ja pienikin heilahdus saa junan suistumaan raiteiltaan. Nämä mieliteot ovat tasoittuneet sitä mukaa kun ruoka on monipuolistunut. Eilen olin aivan riemuissani kun erittäin tunnepitoisen päivän päätteeksi mieli teki ostaa jotain ja tuhlata rahaa, mutta ei syödä jääkaappia tyhjäksi. Minusta se oli hienoa ja antoi toivoa siitä että tuo vanha ongelma olisi joku päivä vielä selätetty.

Jos aion tosissani treenata eri lajeja, paino kyllä tulee vaikuttamaan suorituksiin. Ulkonäöllisesti en niin välitä, mutta urheilusuorituksissa haluaisin pärjätä paremmin joten tämän lohtupeiton olisi aika jo karista päältä. Joo, tämä sama tarina on kuultu aika monta kertaa aiemminkin, joten suoraan sanottuna ei tuo motivaatio ole ihan huipussaan koska sitä pelkää että taas tämä laulu päättyy samoin ja paino ei tipahda. Sabotoin edelleen onnistumisiani ja jätän leikin kesken. Tällä hetkellä tiukin raja on päästä 90 kilon alle. Kun vaaka heilahtaa kasarin puolelle, alkavat myrkylliset ajatukset tulvia päähän. Olisi varmaan itselle helpompaa laihduttaa ilman vaakaa mutta toisaalta jos en näe edistystä, niin se into lopahtaa vielä varmemmin. En usko että tilannetta muutaisi esim. pelkän mittanauhan seuraaminenkaan. Ehkä osana tätä aikuistumisprosessia alan opetella niiden onnistumisten sietämistä. Tällä hetkellä on helpompaa onnistua vähän ja lopettaa kuin onnistua ehkä isommin ja tipahtaa korkeammalta kun ei sitten onnistunutkaan. Parempi lopettaa voittajana kuin hävitä.

Täytyy kyllä myöntää että pelottaa enemmän kuin aikoihin aloittaa mitään uutta. Olen liian pitkään vain maannut laakereillani tekemättä oikeastaan mitään ja kynnys aloittamiselle on vuoren kokoinen. Mieluummin tekisin niitä muutamia tuttuja asioita silloin tällöin ja opiskelisin teoriaa jota "ehkä joskus sitten tarvitsen". Tuntuu oudolta tuntea kuinka ennen vahva, notkea ja pystyvä kroppa valuu koko ajan alemmas. Koska edes olen viimeksi käynyt salilla? Tai juoksemassa? Aivan kuin siitä olisi vuosikymmeniä. Vielä en voi sanoa että olisin juurtunut sohvalle perunaksi mutta idut näkyvät jo ja ne kasvavat pelottavan nopeasti. Nyt tiedän miksi liikunta oli joskus helppoa ja tuntui etten oikeastaan edes liikkunut juurikaan ja silti pysyin kunnossa. Oikeasti liikuin jatkuvasti mutta se oli luonnollista eikä vaatinut ponnistuksia. Venyttelin ja tein lihaskuntojuttuja enkä pitänyt sitä liikuntana koska se ei tuntunut siltä. Pidin 70 kiloisena itseäni "vähän isompien tyttöjen lähettiläänä" koska pystyin samaan ja parempaankin kuin itseäni 20 kiloa pienemmät tytöt. Mikä vitsi! Ensimmäistä kertaa elämässäni pelkään että en pystykään johonkin fyysiseen. Tähän asti olen aina luottanut kroppani kykyyn tehdä mitä vain, jos ei heti niin pienellä treenillä. Olenko ylittänyt jonkun rajan jossa mielikin tajuaa että nyt ollaan liian pitkällä?

Joten, syöksykierrettä pysäyttämään olen aloittamassa huomenna treeniohjelman joka tähtää raajojen eri tahtiseen liikuttamiseen kolmessa eri lajissa. Toivoisin niin kovasti että tämä on se hetki kun muutan suuntaa ja lähden taas liikkeelle. Surullista on se että tuo toive on ikäänkuin jonkun ulkopuolisen tekemä ja itse toteutus jää "jollekulle toiselle". Aivan kuin minulla ei olisi mitään osaa eikä arpaa vaan seuraisin vain vierestä. En osaa tällä hetkellä nähdä itseäni tosissani treenaamassa ja seuraamassa tiukkaa treeniohjelmaa. Se ei tarkoita etten pystyisi siihen, en vain tällä hetkellä osaa kuvitella sitä. Missään tapauksessa en lähde vastentahtoisesti toteuttamaan suunnitelmaa vaan nyt toteutetaan sitä unelmaa joka minulla on ollut jo parin vuoden ajan, joku päivä vielä juoksen ja juokseminen tuntuu helpolta ja kivalta. Tuo haave saattaa olla vain muutaman kuukauden päässä toteutumisesta. Se tuntuu hyvältä.